Julia ja kymmeniä vääriä Romeoita

Kesä on kyllä rakkauden aikaa, tai oikeastaan se alkaa jo keväällä! Mahtava tunne, tuo rakastuminen. Uskoakseni olen sen kokenut muutaman kerran elämässäni, viime kerrasta on kyllä jo aikaa useita vuosia ja kieltämättä ei ole sen tunteen voittanutta. Toki rakastan Rockya ja läheisiäni kuin hullu puuroa, mutta eihän se nyt ole sama asia kuin romanttinen rakkaus, semmoinen tunne, joka jyrää alleen kaikki muut tunteet, tuo mukanaan hirvittävän määrän energiaa ja kaikkivoipaisuuden tunteen vain siksi, että se toinen ihminen tuntuu sielunkumppanilta. Tiedätte varmaan ne 90-luvulla suosiossa olleet sydänpuolikas -kaulaukorut. Että semmoisen voi sitten antaa sille omalle mielitietylleen, sielunkumppanille. Hankin korun parikymmentä vuotta sitten ja edelleenkin se taitaa olla korulippaassa, käyttämättömänä. Vielä ei ole sielunkumppania löytynyt, mutta pikkiriikkinen toivo elää vielä jossain, kai.

Käännän kelloa hieman taaksepäin, takaisin niihin päiviin, kun olin viisitoista vee, elämäni kunnossa ja tietysti viisas kuin pöllö. Tiesin kaikesta kaiken ja elämä oli edessä, kaikki tuntui mahdolliselta ilman suuriakaan ponnisteluita (ja etenkin paino jostakin kumman syystä pysyi kurissa vaikka söin pari litraa jäätelöä, sipsejä, karkkia, päivittäin). Tapasin ensimmäisen poikaystäväni, kutsuttakoon häntä nyt vaikka anonymiteetin säilymiseksi J:ksi. Ihastuin päätäpahkaa rinnakkaisluokkalaiseen poikaan, joka oli syötävän suloinen ja hauska! Muistaakseni siinä oli jotain kommervenkkiä siinä, että myös muut tytöt olisivat olleet hänestä kiinostuneita ja suoraan sanottuna kuulin myös kuinka minua mustamaalattiin, jotta J olisi kiinnostunut tästä toisesta tytöstä. Se tuntui tosi pahalta silloin, nykyään vain ihmettelen, miten jotkut ovat jaksaneet ja tuntuu ikävältä kuulla nykyäänkin sitä, kuinka kouluissa on kiusaamista. Mutta se on taas toinen tarina se, palataan varsinaiseen aiheeseen eli miehiin 😉

Sukulaiset katsoivat vähän pahalla sitä, että aloitin seurustelun jo noinkin nuorena ja J oli meillä myös yökylässä. Että olisi pitänyt jonkun toimia mulle esiliinana tapaamisissa, ettei herranen aika nyt sentään ihan kaksin voi tavata ja vielä yöaikaankin olla yhdessä! Käsitin toki, että raskaaksi tulemisen pelostahan siinä oli kyse, ei mistään muusta. Mutta ei pelkoa, sen suhteen olen hoitanut asiat kyllä pääosin viisaasti, etenkin nuorena tytönhupakkona. Silloin sukulaiset olivat huolissaan siitä, että vietän liikaakin aikaa vastakkaisen sukupuolen kanssa ja nykyään taas on niin koomista että ollaan ihmeissään siitä, kun en ole vuosiin tuonut ketään miestä ”näytille” 😉 koskaan ei ole hyvä, niin se on 😉 ai niin ja mehän oltiin peräti kihloissa J:n kanssa! Sen lähemmäs alttaria en sittemmin kyllä olekaan päässyt 😉

Sittemmin seurustelin erään herra A:n kanssa, joka oli minua viitisen vuotta vanhempi. Aikamoinen komeljanttari niin sanoakseni, suhteemme alkoi kolmiodraamasta ja myös päättyi siihen, miehen otettua itselleen takaisin ensimmäisen tyttöystävänsä. Silloin luulin oppineeni sen, ettei varattuihin miehiin kannata sekaantua, mutta eihän blondi kerrasta opi, saatikka kahdesta! Joitakin suhteita varattuihin miehiin oli aikanaan, mutta nekin menneen talven lumia jo.

Suomiäijien jälkeen totesin, että muu maa mansikka ja Espanjassa vaihdossa ollessani ihastuin portugalilaiseen herra F:ään. Oi miten oli niin komea ja blondien perään, siitä nappasin miehen itselleni, vaikka monenmoista koukeroa siinäkin matkassa oli eikä vähäisin niistä ollut se, että taas toistui sama kuin yläasteaikoina ensimmäisen poikaystäväni J:n kanssa; vaihto-opiskelijaporukan kuningatar Friidu olisi kai halunnut F:n itselleen tai ei ainakaan minulle, päätellen siitä, mitä kaikkea kapulaa yritti rattaisiin ujuttaa. Yliopistolla alkoikin kiertää huhu siitä, miten olin mukamas raskaana ja pakottanut F:n olemaan kanssani ja mitä kaikkea hullua! No, totuus tulee aina ilmi, mutta kyllä se silloin satutti. Vaikea sanoa, mikä oli tällä kertaa syynä ja mikä oli syynä yläasteella. Kummassakaan tapauksessa ei ollut mitään riitoja eikä muitakaan erimielisyyksiä. Tietenkään kaikki ihmiset eivät nyt vain tule toimeen kaikkien kanssa eikä siinä mitään. Oma epäilykseni on, että iloinen elämänasenteeni vituttaa ihmisiä. Etenkin sellaisia, jotka jäävät tuleen makaamaan, kun olisi aika jo pystyttää maja jonnekin muualle. F:n mukana päädyin aikanaan asumaan Lissaboniin ja muutimme yhdessä Suomeenkin, mutta sitten tuli ero. Se ero kirpaisi kyllä pahasti, sillä olin jälleen päätynyt kolmiodraamaan, häviäjän puolelle. F petti minua nykyisen vaimonsa ja lastensa äidin kanssa. Kostoksi siitä, että minut oli petetty, tyhjensin asunnon kaikesta vähänkään hyödyllisestä irtaimesta hänen ollessaan työmatkalla. Siinä herra sitten palasi kotiin, jossa ei syttynyt edes hehkulamppu katossa. Nih. Vihainen nainen, se voi olla kyllä vaarallinen otus 😉

Näitä vääriä Romeoita on elämässäni riittänyt ja ne ovat olleet yhtä pysyviä kuin vastapestyt ikkunat. Tahroja ilmestyy aina. Muu maa mustikka -vaiheeni kesti jonkin aikaa ja vaikutin sekä Turussa että Helsingissä noina vuosina. Kunnes sitten tapasin erään metsän menninkäisen vuonna 2014, miehen, jota luulin elämäni mieheksi. Vuoden verran joutui minua odottelemaan ja uudestaan kosiskelemaan, ennenkuin suostuin useammalle kuin yksille treffeille 😉 Olin todella ihmeissäni tästä onnen kantamoisesta, joka polulleni oli osunut, komea mies, joka puhuu ja pussaa ja kertoi tunteistaan jo todella varhaisessa vaiheessa! Hieman sitä ihmettelin silloin ja olisi kannattanut kuunnella varoitusmerkkejä. Niitä oli nimittäin ilmassa lukuisia, eikä vähäisin niistä ollut alkoholin ainainen käry. Juomistahti kiihtyi, välimme viilenivät, epäilykseni muista naisista heräsivät etenkin kun sain kuulla hänen tutuiltaan, kuin olin herra ties kuinka mones tyttöystävä ja kuinka oli ollut pettämistä ja mitä vielä. Hänen oma lapsuutensa oli ollut viinan huuruisten vanhempien siivittämä ja lapsuuden traumat olivat käsittelemättä. Eihän semmoisesta mitään voinut tulla, eikä sitten tullutkaan ja parempi niin, sillä mitä olen häneen törmännyt, ei meininki ole muuttunut mihinkään suuntaan.

Kaikkien näiden Romeoiden jälkeen opin kantapään kautta vihdoinkin arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen, etsimättä erikseen hyväksyntää ulkoa, sillä hyväksyntä, rakkaus, ne kumpuavat sisältäpäin omasta itsestä. Opin vaatimaan myös itselleni sellaisen suhteen, jossa olen onnellinen, oma itseni, pelkäämättä pettämistä, jätetyksi tulemista, arvostuksen puutetta. Mutta täytyy varoa kompastumasta oman erinomaisuuteen, ettei Sen Oikean vaatimuksista tee niin mahdottomia, ettei sellaista löydy. Sillä silloin suojelen itseäni ajattelemalla, ettei minulle voi löytyä toivomaani kumppania kuitenkaan, turha siis edes yrittää, vaan voin yhtä hyvin katkeroitua sinkkuna kiroamaan muiden parisuhdeonnea. Uskokaa tai älkää, tällaisten tunteiden kanssa olen joutunut kamppailemaan paljonkin viime vuosina. Parisuhdesunnuntait ovat pahimpia. Lauantaisin sinkuilla on yleensä paljon ohjelmaa, mutta sunnuntait, ne ovat perinteisesti parisuhdepäiviä, jolloin touhutaan oman perheen kanssa. Noh, nyt mulla on ainakin Rocky ja pitkä kävelylenkki raittiissa ilmassa on parasta sunnuntaiaktiviteettia, vai mitä?

Sitä Oikeaa Romeota edelleen etsien toivotan auringon säteitä kaikille 🙂 Hyväksykää itsenne sellaisina kuin olette, olette nimittäin aika ihania!

P.S. Täältä lisää sinkkuelämän herkullisia kiemuroita!

cropped-rocky-3-kk.jpg

Photo by Akin.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *