Elämä on kuin karusellissa ajo

Elämä tuntuu välillä kuin vierailulta huvipuistossa. On kauhujen talo, näköalapaikka, leikkipuisto, maailmanpyörä sekä kaikkien rakastama karuselli. Tuntuuko vertaus tutulta?

Useimmissa huvipuistoissa on jokin näköalapaikka/todella korkealle yläilmoihin kuljettava hilavitkutin, josta saa yleiskatsauksen alueesta. Samaa vertausta käyttäisin myös elämässä. Emmekö haluakin saada kokonaiskuvan elämäntilanteestamme, isoissa ja pienissä asioissa ja päätöksissä? Koski asia sitten lemmikin hankkimista, asunnon ostoa, parisuhdestatusta/-statusteettomutta taikka kauppalistan tekemistä. Kokonaiskuvan hahmottaminen on tärkeää, jotta voimme toimia johdonmukaisesti ja mahdollisimman selkeästi. Itsestä tuntuu usein, että ajelehdin valtamerellä vailla kompassia (en muuten osaa käyttää kompassia yhtään, suorastaan vihasin suunnistusta peruskoulussa), vailla tarkkaa suunnitelmaa siitä, että miten oikein haluaisin tämän elämäni elää. Tuntuu, että unelmia on liian paljon ja samalla tykkään myös nykyisestä elämästäni. Kokonaiskuvan saamisessa minun on myös huomioitava, että sinkkutaloudessa on käytössä vain yhden ihmisen rahat ja jopa minun matikkapäälläni ymmärrän, että se hieman rajoittaa asioiden toteuttamisesta ilman lottovoittoa. Koska let´s face it, raha ei tuo onnea mutta helpottaa onnea tuottavien asioiden tekemisessä ja hankinnassa. Minun näköalapaikkani on tällä hetkellä melkoisessa myllerryksessä ja harkitsen vakavasti ryhtyväni kokoamaan oman elämäni haavekarttaa saadakseni sumupilvet väistymään 🙂 Viimeksi tein vastaavan kartan varmaan 20 vuotta sitten eräällä nuorisoleirillä, lienee pienen päivityksen aika, vai mitä olette mieltä? 😉

Uskallan sanoa, että suurin osa meistä haluaa jännitystä elämäänsä tai vähintään, että jotain tapahtuisi, ettei olisi niin tasapaksua. Minä ainakin kuulun siihen joukkoon, tunnustan. Kauhujen talo voi aluksi kuulostaa liiankin hullulta vertaukselta, mutta sopii mielestäni hyvin siihen, kuinka elämässä tulee vastaan yllättäviä tilanteita, jotka saavat pulssin tykyttämään ja siinä tilanteessa haluaa tavallaan olla ja sitten kuitenkaan ei, mutta kauhujen talosta ei pääsekään ihan samantien pois, vaan pitää odottaa, että tie on tullut päätökseensä ja pääsee taas päivänvaloon. Itselläni näitä tilanteita ovat olleet ne, kun odotin pääsykokeiden tuloksia vuosi sitten kesällä tai kun olin treffeillä ekaa kertaa jonkun tyypin kanssa, eikä ennakkoaavistuksista huolimatta ollut varmuuta siitä, onko vastassa kirvesmurhaaja, 10 vuotta liian vanhan kuvan deittipalveluun ladannut mies, tuppisuu tai sittenkin ihan normaali mies.

Näiden lisäksi Huvipuistosta löytyy myös leikkipuisto. Leikkipuistona toimii tässä kohdin hyvin mielestäni Tinder, tuo deittisovellus, jossa ruoho saattaa olla seuraavan klikkauksen takana aina vain vihreämpää eivätkä normaalit käytöstavat ole muodissa. Minulla on viha-rakkaussuhde tuohon kirottuun keksintöön, sillä vuoroin lataan sen puhelimeeni ja vuoroin taas sen sijaan, että viskaisin puhelimeni seinään, tuhoan koko sovelluksen koettuani sadan tuhannen kerran kuinka sieltä ei löydy jotain pysyvää, joka saisi minun pokkani pettämään 😉 Sitten taas tuumaan, että no jos nyt sittenkin, eihän kukaan tule minua kotoakaan hakemaan. Ja taas mennään. Download a tinder they say. It´ll be fun they say. Uskon kun näen! Ihan parasta olisi tutustua mieheen ystävän kautta, ei minkään deittisovelluksen, pikkuhiljaa oppia tuntemaan hänet, sitten ihastua ja rakastua loppuiäksi.  Ihmeitä odotellessa 😉

Maailmanpyörä on laite, josta tykkäävät kaikki. Olen vienyt pari kertaa kohta 90-vuotiaan mummini sinne ihmettelemään kotikaupunkini syksyistä maisemaa ja joka kerta se tekee vaikutuksen. Maailmanpyörässä tulee tunne, että elämä on mahtavaa, kaikki sujuu kuten pitääkin ja minulla on ote elämästäni. Selkeä päämäärä, jota kohti kulkea ja mikä parasta, se kokonaiskuva! Minulla on kokonaiskuva elämästäni! Kunnes siitä laskeutuu maan pinnalle ja taas ollaan lähtöpisteessä. En ole kyllä jutellut tästä vertauksesta mummini kanssa, hänellä saattaisi olla oikein hyviä pointteja tähän asiaan. Sanonta, kuinka vanhaksi elää niin viisastuu, pitää kyllä paikkansa. Asioista näkee vanhentuessaan ne harmaan eri sävyt eikä kaikki img_5047ole enää niin mustavalkoista.

Elämä on kuin karusellissa ajo; välillä heiluttaa enemmän ja välillä vähemmän. Välillä vauhti on hurjaa ja asioita tapahtuu sellaisella tahdilla, ettei pysy perässä ollenkaan ja joskus taas olisi ihan kiva, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita olisi enemmänkin. Olisiko sittenkin pitänyt valita karusellin ajokiksi tuo vieressä oleva yksisarvinen tämän pikkuponin sijaan? Tai olisiko mun ehkä sittenkin kannattanut käydä uimassa Hangossa, eikä vain seistä töröttää pukukaapin edessä kuin mikäkin hienohelma? Valintoja, valintoja, valintoja.

Nauttikaahan kesästä, sillä vielä sitä on jäljellä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *